Pakkasaamun pelastaja

Yli kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen ei nyt runosuoni laula aivan kokonaisen toivepostauksen verran. (Aamulla vielä optimistisesti suunnittelin videopostausta mutta hah, hah, ei tällä naamalla. Ehkä jonkin toisen päivän kasvoilla sitten).

Aamulla oli kylmä. Sellainen talvikylmä. Ei syksykylmä. Syksykylmä on sellaista vetisen tuulista yökötystä mutta talvikylmä taas rehellistä pakkashöyryävää kylmyyttä. Ikävä kyllä ihanan pinkin villakangastakkini huonoihin puoliin voi lukea sen, että se ei ole kovin lämmin. Napitus edessä ei edes yletä helmaan saakka (tervetuloa virtsarakontulehdus). Ostohetkellä kuitenkin sivuutin tälläiset pikkuseikat koska hei, siinä takissa on rusetti takana, pienet puhvitukset hihoissa ja kirkkaan pinkki karamelliväri. Ulkonäkö meni siis käytännöllisyyden edelle (kuten aina). Tänä aamuna kuitenkin pieni ääni naputti itsepintaisesti tuolla pääkopan uumenissa, että jos en vedä jotain muuta takkia päälle, voi tuolla ulkona pian ihailla oudon aidon näköistä jääveistosta. Piti siis alkaa kaivaa takkikaappia puoli seiskalta aamulla. Meinasin jo luovuttaa kaikkien niiden superepäkäytännöllisten takkisöpöläisten keskellä kun sormet osuivat johonkin suureen ja karvaiseen. Siellä se oli. Kolmen vuoden takainen hetken mielijohteesta tehty ihanan lämmin takkiturkkini (älkää älähdelkö siellä, ei ole aitoa turkista). Käytin tätä aivan onnessani yhden talven ja sen jälkeen vieraannuin täysin. Tänä aamuna se oli kuitenkin yhtäkkiä täydellinen. Turkiskoristeet näyttivät söpöiltä, väri kivalta ja koko takki jotenkin niin kovin mukavan toimivalta. Niinpä sitten heiti takkisen niskaan ja ah, kun oli niin lämmin! Tervetuloa vain talvi!




Koska muutenkin olen tälläinen älytön perässähiihtäjä, on minulta mennyt aivan ohi noiden turkisten innokas pyrkiminen muidenkin kuin Stockan turkkitätien ykköstuotteeksi. Tänään kuitenkin tässä uudessa valaistuneessa (ja lämpimässä, hmnn.. ehkä se veri sitten vihdoin pääsi kiertämään..) olotilassani tajusin, että haluan aivan epätoivoisesti turkishatun. Sellainen kunnon karvakasan päähän, jota ne hennon kauniit venäläiset eliittinaiset käyttivät talvisin ennen vallankumousta (tai, no kai ne käytti niitä sen jälkeenkin mutta suurin osa taisi kuitenkin silloin ottaa jalat alleen ja jättää äiti-Venäjän). Viime talvena tuli kyllä kerran Fidassa koklattua tuollaista hattua mutta mokoma oli liian pieni. Eli, ehkä tämä onkin ollut piilossa kytevä intohimo jo pidemmän aikaa... Ja nyt kun olen vihdoin tunnistanut tämän kaipauksen, en kyllä haluaisi tyytyä mihinkään vähempään kuin tuollaisiin alla kuvattuihin muhkeuksiin.




Nyt voisi vilkaista Sinkkuelämää-leffan poikakaverin kanssa (siis se haluaa nähdä sen niin paljon, että meni ja lainasi pikkusiskoltaan;) ) ja sitten painua pehkuihin. Kokon viikon on pitänyt hypähtää (ehe, ehe) hereille puoli seiskan aikoihin ja nyt tämä tytteli tarvitsee vähintään kymmentuntiset unet. Huomenna pitäisi opiskellakin.

Mutta, iskeekö (teko)turkis?

-Jonna

ps. kilpailun voittajat! olin tänän vihdoin viemässä teidän voittoja postiin, kunnes postissa tajusin, että en ollut kirjoittanut osoitteita paketteihin. Välillä kyllä ihmetyttää, että miten oikein ylipäätänsä selviän tässä monimutkaisessa maailmassa tämän pään kanssa;) Nyt niissä on osoitteet raapustettuina ja maanantaina lähtevät.


Kuva